Lastenkirjat ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja kuluneen 18 vuoden aikana niitä onkin kertynyt kotiimme hyllymetreittäin, MUTTA niitä on myös luettu! Kuvakirjat on luettu monta monta kertaa, mutta myös runsastekstisemmät klassikot on luettu useaan otteeseen jo siitäkin syystä, että kuulijakunta on matkan varrella lisääntynyt. Monia klassikoita olen lukenut myös töissä.
Marjatta Kurenniemi on kirjoittanut neljä kirjaa Onnelista ja Annelista. Ensimmäinen kirja, Onnelin ja Annelin talo, on vuodelta 1966. Toinen kirja, Onnelin ja Annelin talvi, vuodelta 1968. Onneli, Anneli ja orpolapset on Kurenniemen kolmas saman sarjan kirja ja se on vuodelta 1971. Viimeinen Onneli ja Anneli -kirja on syntymävuodeltani 1974 ja se on nimeltään Onneli, Anneli ja nukutuskello. Tämä meidän kirja on vuodelta 2003 ja se on neljäs painos ja samalla yhteislaitos näistä kyseisistä kirjoista nimellä Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Kirjat ovat Maija Karman kuvittamia.
Minulla on aina ollut tapana ennen uutta lastenelokuvaa tai lastenteatteria lukea lapsille kirja, johon elokuva tai teatteriesitys pohjautuu. Silloin lapsi saa oman mielikuvituksensa avulla itse luoda miljöön ja henkilökuvat. Hän saa yleensä myös kuulla tarinan tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin ohjaajan käsikirjoitukseen valitsemat kohtaukset. Tämä myös hämmentää ja herättää paljon keskustelua vaikkapa elokuvan katselemisen jälkeen. Lapsi saattaa ihmetellä, miksi jotain asiaa ei ollut lainkaan elokuvassa tai miksi juoni oli niin erilainen tai henkilöitä puuttui tai nimiä oli muutettu.
Voi miten nautinkaan noista keskusteluista!
Samalla kirjojen merkitys kohoaa, koska niistä saa aivan eri kokemuksen kuin pelkästään jonkun toisen “pureskelemasta” esityksestä.
Muistan vuosia sitten, kun isot pojat olivat pieniä ja kun kesäloman alkajaisiksi sanoin, että nyt meidän pitää lukea Ronja Ryövärintytär, toinen pojista kysyi:
“Ai, onko siitä joku esitys?” Jep. Olihan siitä. Ihana lasten kesäteatteriesitys. Niin me sitten istuimme takapihan patiolla peiton päällä ja luimme Ronjaa.
Pikkupojille olen lukenut Onnelit ja Annelit samassa tahdissa elokuvien julkaisujen kanssa. Ensimmäinen Onneli ja Anneli -elokuva sai ensi-iltansa tammikuussa 2014 pohjautuen kirjaan Onnelin ja Annelin talo. Toinen elokuva Onnelin ja Annelin talvi nähtiin ensi-illassa lokakuussa 2015. Onneli, Anneli ja Salaperäinen muukalainen -elokuvan nimi poikkesi alkuperäisestä kirjan nimestä Onneli, Anneli ja orpolapset. Se nähtiin tammikuussa 2017.
Luimme viimeisen Onneli ja Anneli -kirjan kahdessa illassa nyt joululoman loppupuolella ja kävimme heti sen jälkeen katsomassa 25.joulukuuta ensi-iltansa saaneen elokuvan Onneli, Anneli ja nukutuskello.
On niin mukava kuulla aina lukemisen lomassa lasten ajatuksia, näkemyksiä ja oivalluksia. Ennen kuin kirjassa oli selvinnyt, mitä oikein tarkoittaa nukutuskello, seitsemänvuotias sanoi yhtäkkiä: “Äiti ajattele, kun on herätyskello joka herättää, niin varmaan se nukutuskello sitten nukuttaa.” Ja niihän se todellakin oli.
Elokuviin pakattiin eväsrasioihin mukaan herkkueväät eli popcornit ja tarkasti kolmeen osaan jaettu karkkipussi. Juomiseksi otettiin jokaiselle oma vesipullo.
Tämän oli tarkoitus olla samalla myös neljävuotiaan kuopuksen ensimmäinen käynti elokuvateatterissa. Osasimme kuitenkin odottaa kotona katsottujen elokuvien pohjalta, että jännitys uudesta kokemuksesta saattaisi käydä liian suureksi. Niinpä siinä sitten kävikin niin, että hänen elokuvateatterikokemuksensa päättyi ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. Hän pääsi isän ja leffaherkkujensa kanssa kotiin.
Kuopuksen vaatteet:
- Zaran kamelinväriset sammarit
- Veljien vanha Lindexin pystykauluspaita
- Veljien vanha Polarn o. Pyretin talviparkatakki (näitä kun saisi joka vuosi sekä välikausi- että talviversiona neutraalissa värissä)
- Asusteet: "pallopipo" Polarn o. Pyret, tuubihuivi Novitan Kelo-langasta tekemäni ja nahkakintaat vuosi sitten torikauppiaalta ostetut
- kengät Timberlandin nilkkurit
Elokuva oli sallittu kaikenikäisille eikä siinä sinänsä ollut mitään jännittävää, paitsi ehkä hieman loppuvaiheessa.
Koulupoikien vaatteet:
- Zaran kamelinväriset sammarit
- Kinderit-merkkinen kauluspaita, isoveljien peruja. Yhdeksänvuotias, joka on meidän lapsista herkkäihoisin ja kommentoi usein miltä vaatteet tuntuvat, sanoi heti paitaa päälle vetäessään, että tästä mä tykkään, tämä on ihanan pehmeä. Olin juuri ottanut nämä paidat vintiltä uudelleen käyttöön. Esikoinen käytti paitaa yhdeksänvuotiaan ollessa kaksikuinen ja nyt se on hänen käytössään. Yritin googlata, mutten saanut selville, onko tuo kotimainen Kinderit-merkki yhä olemassa.
- Polarn o. Pyretin karvahupullinen parkatakki tämän talven mallistosta
- Asusteet: Tupsupipo Polarn o. Pyret, tuubihuivi tekemäni ja nahkakintaat torikauppiaalta vuosi sitten
- Kengät Timberlandin nilkkurit
Pojat kommentoivat elokuvan jälkeen:
– Siinä ei ollut oikeastaan mitään samaa kuin kirjassa, ainostaan se, että talo haluttiin purkaa sen tien rakentamisen alta. Niin, ja se nukutuskello.
– Se Puustinen-possu oli hauska, vaikkei sitä kyllä ollut ollenkaan kirjassa.
– Heidiäkään ei ollut kirjassa.
– Näytti kyllä helpolta se lehmän lypsäminen. Mä aion hankkia isona oman lehmän. Pitää kyllä sitten varmaan muuttaa maalle.
– Mä jäin miettimään, että minneköhän ne tytöt laittoi ne neulepaitansa, kun ne vaihtoi vaatteitaan siellä tuulimyllytalossa.
-Siinä ei ollut ollenkaan sitä huijaria eikä Pekkiä eikä Puttia. Ei koko Vaaksanheimon perhettä! Eikä sitä tehdasta eikä kaloja. Sitä Oskari Oikotien Mollaakaan ei muuten ollut. Varmaan se on vieläkin siellä kaivossa.
– Varmaan pikkuveljeä pelotti se vanha bussi.
– Se unimaailma oli aika erikoinen. Ja se oli hauska, kun sen Puustisen unihuoneesta tuli niin paljon korvapuusteja.
Kohti elokuvateatteria. Saimme seuraksemme myös yhden kummitädin. Mukavaa.
Käsitöiden ystävänä voisin sanoa, että katse kiinnittyi mielenkiinnosta elokuvan neuleisiin, peittoihin, mattoihin ja muihin käsitöihin. Novitahan on ollut elokuvan yhtenä yhteistyökumppanina. Toinen mikä kiinnittää huomioni uusissa suomalaisissa lastenelokuvissa, on niiden värimaailma. Tässä elokuvassa nähtiin paljon tiettyjä sinisen sävyjä. Käsitöiden lisäksi se näkyi muunmuassa kulkuneuvoissa, vaatteissa, kukissa ja ylipäätään sisustuksessa.
Eikö ole upeaa, että 1960- ja 1970-luvun sadut uppoavat vielä 2010-luvunkin lapsiin! Suomalaiset sadut!
Tähän loppuun en voi olla lainaamatta tekstiä Keijo Tahkokallion uusimmasta kirjasta “Uskalla olla lapsellesi aikuinen”:
“Eikä se millään muulla tavalla voisi ollakaan. Lapset syntyvät aina samanlaisina, ja heidän kehityksensä noudattavat samoja lainalaisuuksia ajasta ja ympäristöstä riippumatta. Vanhempien tehtävä on opastaa lasta selviytymään mahdollisimman hyvin siinä ympäristössä, mihin hän on sattunut syntymään.”
En ole vielä lukenut kirjaa loppuun, mutta se vaikuttaa hyvältä. Emme saa antaa valtaa digilaitteille ja vaikkapa peleille, lapset nauttivat kirjoista ja lukemisesta ihan niin kuin ennenkin, kunhan vain tarjoamme niitä heille.
Nyt meitä kutsuu Maija Poppanen. Kirjassa on enää muutama eriskummallinen luku jäljellä, sitten pääsemme katsomaan elokuvaa, minä ja pikkukoululaiset. Neljävuotias on vielä liian nuori sitä katsomaan.
Sanottakoon vielä sekin, että emme me suinkaan yleensä käy näin usein elokuvissa. Useimmiten jos katsomme jonkin elokuvan, katsomme sen kotisohvalta. Pojat saivat kuitenkin lahjoiksi elokuvalippuja ja miten sopivaan aikaan, kun juuri nyt olimme muutenkin lukemassa noita “elokuvakirjoja”.