Oli torstaipäivä marrasjoulukuun taitteessa vuonna 2010. Nallekarhuni oli silloin yksivuotias. Olimme juuri olleet torstaiaamupäivän muskarissa, jonka jälkeen minulla oli toisinaan tapana mennä Kauppahalliin lounaalle. Lapsi toki söi myös, mutta allergioidensa vuoksi hän ei voinut syödä mitään valmiiksi tarjolla olevaa, vaan minulla piti olla hänelle aina kotoa ruoka mukana. Ruuan jälkeen lapsi nukahti päiväunille ja itse otin vielä jälkiruuaksi teetä ja korvapuustia (silloin pystyin vielä syömään kotimaisia viljoja). Muistan miten nautin Kauppahallin tunnelmasta. Jouluvaloja, kransseja, kuusi ja kynttilöitä koristi sitä jo kaikkialla. Ajattelin, että tulevana viikonloppuna laitetaan kotiinkin joulu. Tunnelmointini rikkoi puhelimen soittoääni. Kesti hetken ymmärtää mitä soitto koski. Paikallislehden toimittaja kysyi, saisiko hän tulla meille tekemään juttua joulukodista. Juttelimme hetken ja aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kysyin ajankohtaa kuvauksille. Hän ehdotti tätä iltapäivää. Siis tänään! Sanoin, että ei meillä ole vielä joulua. Kuulemma ei haitannut. Sanoin, että meidän joulu on vintillä pahvilaatikoissa! Ei, meille ei voi tulla tänään kuvaamaan joulukotia. Hän ehdotti perjantaiaamua eli huomisaamua. Sanoin, että tarvitsen hetken miettimisaikaa ja puhelun miehelleni, koska yksin en tähän pysty (mies on vinttivastaava 😉 ). Soitin kolme puhelua: miehelleni, äidilleni ja yhdelle ystävälleni. Lupauduin. Äitini oli tulossa meille sinä yönä yöksi ja lupasi auttaa. Mieheni lupasi käydä vintillä. Tiesin, että valmistelut pääsevät alkamaan vasta kun lapset ovat nukkumassa. Tiesin siis, että yötöiksi menee. Noina vuosina vielä jaksoin ja pystyin valvomaan öisin (käytännössä kaikki juhlat valmistuivat öisin), jos oli pakko, nyt en enää pysty tai vain kohtalokkain seurauksin… Äitini tapasi illalla ystäväänsä, jonka ihana mies hankki meille vielä pienen kuusenkin eteiseen. Se toi ihanaa tunnelmaa, vaikkei päässytkään sillä kerralla kuviin asti.
Näistä yhdeksän vuoden takaisista tapahtumista meille on jäänyt elämään sanonta “joulu yhdessä yössä”. Siitäkin selvittiin. Kontrasti oli melkoinen siitä vuoden takaiseen eli 2009 vuoden jouluun, jonka alusaika oli juuri sellainen millaisen haluaisin joka vuosi. Vietimme silloisen nuorimman poikamme ristiäisiä ensimmäisenä adventtina. Olin laittanut kotia rauhassa joulu- ja juhlakuntoon isänpäivästä lähtien. Olin jopa imuroinut ja pyyhkinyt kirjahyllyt ja joka ikisen hyllyssä olevan kirjan. Kaikki oli siistiä ja talossa oli joulu valmiina marraskuun lopussa. Parasta siinä oli se, että koko joulukuun ajan sai vain nauttia tunnelmasta. Monena päivänä tai iltana saattoi joku ystävä poiketa kylään katsomaan vauvaa. Istuimme sohvilla, joimme glögiä ja söimme piparkakkuja. Niin simppeliä, mutta samalla niin ihanaa ja kiireetöntä. Tuota samaa tunnelmaa olen tavoitellut uusintana nyt kymmenen vuotta.
Tämä “Joulu yhdessä yössä” nousi jälleen näin joulun lähestyessä mieleeni (tai oikeastaan se nousee aina silloin, kun joululaatikot tuodaan vintiltä alas) ja ajattelin laittaa tämän vanhan sanomalehtijutun tänne blogiinkin. Kuvat eivät toki ole mitään hyviä, mutta ehkä näistä jotain selkoa saa. Lehtikuvat on ottanut Jarno Pellinen ja jutun on kirjoittanut Jaana Mattila.
Hassua ajatella, että sitä kuvittelee tiettyjen juttujen säilyvän vuodesta toiseen samana, mutta kun katson näitä kuvia ja luen tekstiä, huomaan, miten asiat ovat muuttuneet. Vaikka jo tuolloin olin vannoutunut valkoisen ja ruskean ystävä, sai koti kuitenkin jouluisin ylleen ripauksen punaista. Ehkäpä niitä pienen pieniä ripauksia löytyy vielä tänäkin jouluna (esimerkiksi lapset tykkäävät väreistä ja saavat mielellään käyttää myös värikkäitä koristeita), mutta ei tämänkään vertaa kuin näissä kuvissa. Kiinnostaisiko teitä nähdä enemmän myös kotimme sisustuspuolta? Tai näin joulun alla joulusisustusta? Kovin paljon meidän sisustus ei kyllä jouluksi muutu, mutta toki joitakin jouluisia juttuja ilmestyy sinne tänne.